Menu
Heinijoen ja Mynämäen rajalle syntyi merkittävä saha viime vuosisadan alussa. Se syntyi ikivanhaan Heinijoen kylän sahan paikkaan, sillä Heinijoen talolliset olivat rakentaneet Merijoen puroon sahan jo 1746, ja Heinijoella sahattuja lautoja vietiin jo 1750-luvulla muun muassa Naantalin kirkon rakentamiseen.Oskari Mäkilä lähti nuorena miehenä Amerikkaan kaivostöihin rahaa ansaitsemaan. Mäkilä keräsi rahaa uskomattomalla nuukuudella ja sitkeydellä, sillä Amerikassa oli vuoden 1907 tienoilla ainakin miehen kirjeiden mukaan ankarat ajat.
Amerikasta palattuaan Oskari asettui Yläneen Heinijoen metsäalueen keskelle ja perusti sinne uuden sahan ja myllyn 1908. Hän laajensi sahaa vuosi vuodelta ja hankki sinne ajanmukaiset laitteet – muun muassa höyläkoneen. joka oli siihen aikaan vielä harvinaisuus. Säästäväinen Mäkilä onnistui luotsaamaan sahansa vaikeiden ja levottomien maailmansodan vuosienkin läpi.
Vuonna 1918 sahalla oli töissä kuusi aikuista ja kaksi alle 15-vuotiasta alaikäistä. Tuotanto oli 10 standarttia lankkuja ja 90 standarttia lautaa.Oskarin hallussa saha alkoi kukoistaa. Niinpä jo 1924 Mäkilään hankittiin ensimmäinen kuorma-auto, jolla kuljetettiin paitsi puutavaraa myös ihmisiä.
1930-luvun lama kuritti myös Mäkilän sahaa, joka vähensi tuntuvasti työvoimaansa 1931. Lamasta selvittiin, ja Oskari Mäkilän viimeisiä suuria investointeja oli hankkia vehnäsihtimylly 1930-luvulla. (Uusi laitos oli hieman kesken Oskarin kuollessa 1936.) Sota-aikana Mäkilän myllyllä oli kuitenkin melkoinen valttikortti kädessään, koska mylly kykeni valmistamaan hienoja ”pullajauhoja”. Kyseinen valssimylly oli peräti kuuden pitäjän keskeisin mylly, joka jauhoi kaiken valtion viljavaraston viljan, jonka paikalliset asiamiesliikkeet paikkakunnalta ostivat.
Heinijoen Mäkilän sahasta kehittyi vuosikymmenten saatossa kokonaan oma maailmansa. Sen syrjäinen sijainti Lounais-Suomen suurimmissa korvissa Heinijoen kylän ja Mynämäen Laajoen välillä teki siitä tavallaan ”ei mihinkään pitäjään kuuluvan”. Oskari Mäkilä rakennuttikin pitkälti omin voimin sahalta Laajoelle johtavan tienkin.
Oskarin kuoleman jälkeen Onni ja Sulo hallitsivat sahaa yhdessä, mutta sahan todellinen sielu oli Onnin vaimo Maire Mäkilä. Sota aikana Maire Mäkilä hoiti sahan kaikki asiat kirjanpidosta talouteen ja hän oli myös koko kulmakunnan sairaanhoitaja. Mäkilän kulmilla ei ollut tarjolla palveluita, joten saha työyhteisöineen oli kokonainen palvelulaitos. Osa työntekijöistä oli sahan ruuissa ja monet myös täysihoidossa seitsemän päivää viikossa. Talon tarjoamaan muonitukseen kuului ruoka kolme kertaa päivässä ja kahvi kahdesti päivässä – joka ainoa päivä. Mäkilän naiset pyörittivät näin ollen kautta aikojen valtavaa taloutta, sillä ruokahuoltoon kuului omien lapsikatraitten viisi lasta, lisäksi työmaaruokalan ylläpito kaiken muun sivussa. Suurimmillaan talo työllisti 25 työntekijää, minkä lisäksi väkeä oli erikseen vielä puutavarankuljetuksessa ja metsätöissä. Suurten onnettomuuksien vuosi oli 1963, jolloin saha paloi kesäkuussa ja sahanomistaja Onni Mäkilä menehtyi syöpään elokuussa. Vehnämyllyä ei myöskään enää rakennettu palon jälkeen myllyn merkityksen vähennyttyä. Myös oman sähkön tuotanto päättyi tällöin.
Lähde: Kartanoita ja korven kansaa, Piia Mattila-Lonka.
Palon jälkeen Onnin poika Pekka Mäkilä perusti uuden sirkkelisahan, jota laajennettiin vähitellen, mutta vientiä ei enää harjoitettu. Sahaukseen tarvittiin myöhemmässä vaiheessa kahdeksan työntekijää, ja suurimmillaan henkilökuntaa oli 14.
Sukupolven vaihdos tehtiin 2001 syksyllä, jolloin vetovastuun ottivat Pekan pojat Esa ja Antti Mäkilä, neljännen polven yrittäjät. Mäkilän sahan toiminta on perustunut jokaisen yrittäjäsukupolven aikana ankaraan työntekoon, joka on muodostanut kehän, jossa omat ja yrityksen varat ovat yhtäläiset. Tämä toimintamalli ei ole tuonut pikavoittoja eikä suurta hyvinvointia, mutta molemmat ovat tulleet toimeen varojen palatessa yrityksen investointeihin.
Pyörösahalinjaa kehitettiin ja automatisoitiin vuosittain. 24-lokeroinen tukkilajittelija valmistui 2007, 3 MW:n lämpökeskus vuoden vaihteessa 2008 ja purun ja kuoren kuivausrumpu 2010. Ensimmäinen kuivaamokamari rakennettiin 1970-luvun puolivälissä, johon lämpö otetiin vanhasta höyrykattilasta, joka toimii edelleen varakattilana ja kesällä lämpökeskuksena kamareille. Nykyiset neljä kuivaamokamaria ovat olleet käytössä vuodesta 1999 lähtien, niiden yhteiskapasiteetti on noin 200m3/viikko.
Viimeiset viisi vuotta sahaus on perustunut Linckin profiloiviin pelkkahakkureihin. 2012 valmistunut saha mahdollistaa sahauksen erittäin energiatehokkaasti ja tarkasti.